Armo
Armo, kristillisessä teologiassa, spontaani, pyytämätön lahja jumalallisesta suosiosta syntisten pelastamiseksi ja jumalallinen vaikutus, joka toimii ihmisessä hänen uudistumisensa ja pyhityksensä vuoksi. Englanninkielinen termi on kreikkalaisen charisin tavanomainen käännös, jota esiintyy Uudessa testamentissa noin 150 kertaa (kaksi kolmasosaa näistä Paavalille osoitetuissa kirjoituksissa). Vaikka sana on toisinaan käännettävä muilla tavoin, Uuden testamentin ja sitä seuraavien teologisten käytäntöjen perusmerkitys on Paavalin Titukselle osoittamassa kirjeessä: ”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt kaikkien ihmisten pelastamiseksi” ( Varhaiskirkosta lähtien kristilliset teologit ovat kehittäneet ja selventäneet raamatullista armon käsitettä.
Sana armo on kolmen suuren teologisen kiistan keskeinen aihe: (1) ihmisen turmeltuneisuuden ja uudistumisen luonne (ks. pelagianismi), (2) armon ja vapaan tahdon välisen suhteen (qv; katso myös ennalta määrääminen; arminianismi) ja (3) katolisten ja protestanttien välisten ”armon välineiden” luonne eli riippuuko sakramenttien tehokkuus jumalallisen armon kanavana riippuen suoritetuista hyvistä teoista vai riippuen vastaanottajan uskosta.
Kristillinen ortodoksisuus on opettanut, että aloite Jumalan ja ihmisen välisessä armon suhteessa on aina Jumalan puolella. Kun Jumala on myöntänyt tämän ”ensimmäisen armon”, ihmisellä on kuitenkin annettava vastaus ja vastuu suhteen jatkumisesta. Vaikka armon ja ansioiden ajatukset eivät sulje pois toisiaan, eivät Augustinus eivätkä protestanttiset periaatteen puolustajat vanhurskauttaminen pelkästään armon avulla voisi välttää ansioiden palkitsemisen kysymyksen armon suhteen. Itse asiassa jotkut Uuden testamentin kohdat näyttävät käyttävän charisia ”palkkiona”. Roomalaiskatolinen arologian teologia korostaa armon lahjan luoman elämän tavanomaista luonnetta ja sen vuoksi ansioiden ansaitsee kuuliaisuuden Jumalan laille; klassinen protestantismi puhui yhteistyöstä armon kääntymyksen jälkeen keinona sisällyttää ihmisen toiminta elämään armon, mutta se vältteli kieltä, joka viittaa siihen, että ihminen ansaitsee jotain tottelevaisuudellaan armossa.
Katoliset, itä-ortodoksiset ja jotkut protestantit ovat yhtä mieltä siitä, että armo annetaan sakramenttien kautta, ”armon keinona”. ” Uskonnollinen ja vapaa kirkon protestantismi ei kuitenkaan ole sitonut armoa sakramentteihin niin läheisesti kuin katoliset, itä-ortodoksiset, anglikaanit ja luterilaiset.
Baptistit puhuvat toimituksista pikemminkin kuin sakramenteista ja kuten evankeliset kristityt sekä yleensä reformoidun ja vapaan kirkon perinteet – vaaditaan, että armoihin osallistuminen tapahtuu henkilökohtaisen uskon yhteydessä eikä lainkaan sakramentaalisesti.