Opiskelijoiden väkivallattomien koordinointikomitea (SNCC)
Opiskelijoiden väkivallattomien koordinointikomitean (SNCC) perustivat huhtikuussa 1960 nuoret, jotka ovat omistautuneet väkivallattomille, suorille toimintataktiikka. Vaikka Martin Luther King, jr. ja muut olivat toivoneet SNCC: n toimivan eteläisen kristillisen johtajuuskokouksen (SCLC) nuorisosiipinä, opiskelijat pysyivät kiivaasti Kingistä ja SCLC: stä luoden omat projektinsa ja strategiansa. Vaikka ideologiset erot aiheuttivat lopulta SNCC: n ja SCLC: n ristiriidassa, nämä kaksi organisaatiota työskentelivät rinnakkain kansalaisoikeusliikkeen alkuvuosina.
Idea paikallisesti perustuvasta, opiskelijoiden johtamasta organisaatiosta suunniteltiin. kun Ella Baker, veteraani kansalaisoikeuksien järjestäjä ja SCLC: n virkamies, kutsui vuoden 1960 alkupuolen istuntoihin osallistuneet mustat korkeakouluopiskelijat huhtikuun 1960 kokoontumiseen Shawin yliopistoon Raleighiin, Pohjois-Carolinaan. Baker kannusti yli 200 opiskelija osallistujaa pysymään itsenäisinä sen sijaan, että se olisi sidoksissa SCLC: hen tai muihin olemassa oleviin kansalaisoikeusryhmiin. King antoi lehdistötiedotteen konferenssin ensimmäisenä päivänä ja kuvaili aikaa ”sorrettujen ihmisten hyökkäysten aikakaudeksi” (Papers 5: 426). Hän kehotti opiskelijoita perustamaan ”jonkinlaisen jatkuvan organisaation”. ja ”syventyä väkivallattomuuden filosofiaan” ja neuvoo: ”Lopullisena päämäärämme on oltava rakkaan yhteisön luominen” (Papers 5: 427).
Raleighin konferenssissa opiskelijat olivat yleensä haluttomia. vaarantaa paikallisten protestiryhmiensä riippumattomuuden ja äänesti vain väliaikaisen koordinoivan elimen perustamisesta. Vanderbiltin yliopiston teologiaopiskelija James Lawson, jonka väkivallattomia suoria toimia käsittelevät työpajot olivat monien Nashvillen opiskelijoiden mielenosoittajien koulutuspaikka, laati organisaation tarkoituksen, joka kuvastaa SNCC: n alkuvuosille ominaista vahvaa sitoutumista Gandhian väkivaltaan: ”Vahvistamme filosofinen tai uskonnollinen väkivallattomuusideo tarkoituksemme, uskomme ennakko-olettamuksen ja toimintatavamme perustana. Väkivalta, kun se kasvaa juutalais-kristillisistä perinteistä, pyrkii rakkauden läpäisemään sosiaaliseen oikeusjärjestykseen ”(Lawson, 17. huhtikuuta Toukokuussa 1960 ryhmä muodostui pysyväksi organisaatioksi ja Fiskin yliopiston opiskelija Marion Barry valittiin SNCC: n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.
SNCC: n esiintyminen eteläisen kansalaisoikeusliikkeen voimana johtui suurelta osin opiskelijat vuoden 1961 Freedom Rides -ohjelmassa, jonka tarkoituksena oli testata vuoden 1960 korkeimman oikeuden päätöstä, jossa julistettiin erottelua valtioiden välisissä matkoissa perustuslain vastaista. Rotujen välisen tasa-arvon kongressi sponsoroi alun perin toukokuussa 1961 alkaneita vapausmatkoja, mutta erottelijat hyökkäsivät pahantahtoisesti Alabaman läpi matkustaville ratsastajille. Opiskelijat Nashvillestä Diane Nashin johdolla päättivät lopettaa ajon. Kun uusi vapauden ratsastajaryhmä osoitti päättäväisyytensä jatkaa ratsastusta Mississippiin, muut opiskelijat liittyivät liikkeeseen.
Siihen aikaan kun valtioiden välinen kauppakomissio alkoi panna täytäntöön tasa-arvoisen kohtelun velvoittavaa päätöstä valtioiden välisissä matkoissa marraskuussa 1961 , SNCC oli upotettu äänestäjien rekisteröintiponnisteluihin McCombissa Mississippissä ja desegraatiokampanjaan Albanyissa Georgiassa, joka tunnetaan nimellä Albany Movement. King ja SCLC liittyivät myöhemmin SNCC: n kanssa Albanyyn, mutta jännitteitä syntyi kahden kansalaisoikeusryhmän välillä. Vaikka Albanyn ponnistelut tuottivat vain vähän konkreettisia voittoja, se oli tärkeä SNCC: n kehityskohde.
Elokuussa 1963 Washingtonissa pidetyssä työllisyyden ja vapauden maaliskuussa SNCC: n puheenjohtaja John Lewis oli yksi niistä, joiden oli tarkoitus puhua. Hän aikoi kritisoida John F.Kennedyn esittämää kansalaisoikeusluonnosta ”liian vähäiseksi ja liian myöhäiseksi” ja kutsua liikettä ”vakavaksi vallankumoukseksi” (Lewis, 28. elokuuta 1963). Lewis pehmensi pidetyn puheen sävyä rauhoittamaan A. Philip Randolphia ja muita marssijärjestäjiä, mutta oli vakuuttunut siitä, että SNCC: llä oli ”suuria varauksia” Kennedyn ehdottamaan kansalaisoikeuslainsäädäntöön (Carson, 94). Hän varoitti yleisöään: ”Haluamme vapauden ja haluamme sitä nyt ”(Carson, 95).
Vuonna 1961 järjestäjä Bob Moses muutti Jacksoniin Mississippiin ja aloitti nuorten Mississippi-asukkaiden järjestämisen. Moses, joka oli sitoutunut lujasti ei-hierarkkiseen ruohonjuuritason järjestämiseen, liittyi SNCC: n henkilökuntaan ja tuli Mississippin liittovaltion järjestöjen neuvoston äänestysjohtajaksi seuraavana vuonna.Hän kohtasi huomattavaa vastustusta kansalaisoikeuksien uudistamiseen, mutta Mississippin äänestäjien rekisteröinti loi edellytykset rodun uudistamiselle tuomalla yhteen kolme keskeistä ryhmää: dynaamiset ja päättäväiset SNCC: n kenttäsihteerit, vaikutusvaltaiset alueelliset ja paikalliset kansalaisoikeuksien johtajat Mississipistä ja valkoiset vapaaehtoiset opiskelijat, jotka osallistui ”Freedom Vote” -mallivaaleihin lokakuussa 1963 ja Freedom Summeriin (1964). Alkuvuodesta 1964 SNCC tuki Mississippin Freedom Democratic Party -tapahtuman perustamista pyrkiessään kyseenalaistamaan valtion täysin valkoisen demokraattisen puolueen legitiimiyden.
Tällaisten erimielisyyksien ohittamana ryhmän käynnissä olevien projektien päivittäiset tarpeet su tarjosi. Monissa Deep South -yhteisöissä, joissa SNCC oli kerran saanut huomattavaa mustaa tukea, ryhmän vaikutus heikkeni. Siitä huolimatta, Selman Montgomery-maaliskuun jälkeen, Stokely Carmichael ja muut SNCC: n järjestäjät tulivat Selman ja Montgomeryn väliselle maaseudulle ja auttoivat mustan asukkaita käynnistämään täysin mustan Lowndesin piirikunnan vapausjärjestön, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Black Panther Party. Samaan aikaan useat SNCC: n työntekijät ryhtyivät aloittaviin organisointiponnisteluihin epävakaissa kaupunkimustoissa.
Toukokuussa 1966 SNCC: n historiassa alkoi uusi vaihe, kun Carmichael valittiin puheenjohtajaksi. Koska Carmichael tunnisti itsensä suuntaukseksi väkivallattomuudesta ja rotujenvälisestä yhteistyöstä, hänen vaalinsa vaarantivat SNCC: n suhteet maltillisempiin kansalaisoikeusryhmiin ja moniin sen valkoisiin kannattajiin. Vaalia seuranneen kuukauden aikana Carmichael ilmaisi julkisesti SNCC: n uuden poliittisen suuntautumisen, kun hän alkoi vaatia ”mustaa valtaa” Mississippin kautta kulkevan äänioikeusmatkan aikana. Carmichaelin mustan vallan puheiden kansallinen altistuminen lisäsi SNCC: n tunnettuutta, mutta ryhmä pysyi sisäisesti Kuningas vastasi suoraan Carmichaelin ja SNCC: n vetoomukseen mustan vallan puolesta vuonna 1967 kirjoittamassaan kirjassa ”Minne mennään täältä: kaaos tai yhteisö?” King väitti, että ”negreille tarkoitettu tehokas poliittinen valta ei voi tulla separatismin kautta” (King, 48). Kuningas vastusti mustien vaalikandidaattien yksinomaista tukea, King jatkoi: ”SNCC: n henkilökunnan jäsenet ovat erittäin oikeassa, kun he huomauttavat, että Lowndesin kreivikunnassa Alabamassa ei ole valkoisia liberaaleja tai maltillisia eikä tällä hetkellä ole mahdollisuutta rotujen väliseen yhteistyöhön. Mutta Lowndesin piirikunnan kokemuksesta ei voida tehdä mitta-tankoa koko Amerikalle. ”(King, 49).
Jopa sen jälkeen, kun SNCC: n Atlantan kenttätyöntekijöiden ryhmä, joka vaati valkoisten poissulkemista, erotettiin, sen jälkeenkin organisaatiota heikensivät jatkuvat sisäiset konfliktit ja ulkoiset hyökkäykset sekä pohjoisen taloudellisen tuen menetys. H. ”Rap” Brownin SNCC: n uudeksi puheenjohtajaksi kesäkuussa 1967 pidettyjen vaalien oli tarkoitus vähentää ryhmää ympäröivää kiistaa. Brown kuitenkin rohkaisi taistelua kaupunkien mustien keskuudessa, ja pian liittovaltion kampanja mustaa militanttia vastaan vahingoitti vakavasti SNCC: n kykyä ylläpitää organisointiponnistelujaan. SNCC: stä tuli liittovaltion tutkintatoimiston (FBI) vastatiedusteluprojekti (COINTELPRO), joka pyrki kaikilla hallinnon tasoilla toteuttamaan ponnisteluja mustan militanssin murskaamiseksi sekä avoimilla että peitetyillä keinoilla.
Spontaani kaupunkien kuninkaan salamurhaa huhtikuussa 1968 seuranneet kansannousut osoittivat mustan tyytymättömyyttä. Siihen mennessä SNCC: llä ei kuitenkaan ollut juurikaan kykyä mobilisoida tehokasta poliittista voimaa. Sen omistautuneimmat yhteisön järjestäjät olivat jättäneet organisaation, joka muutti nimensä Opiskelijoiden kansalliseksi koordinointikomiteaksi. Vaikka yksittäisillä SNCC-aktivisteilla oli merkittävä rooli politiikassa vuoden 1968 jälkeisenä aikana, ja monista SNCC: n radikalismin määritellyistä kiistanalaisista ajatuksista oli tullut laajalti hyväksytty afrikkalaisamerikkalaisten keskuudessa, organisaatio hajosi. Vuosikymmenen loppuun mennessä SNCC: n jäljellä olevien toimistojen FBI-valvonta lopetettiin toiminnan puutteen vuoksi.