Talvisodan oppitunnit: Jäädytetty Grit ja Suomen Fabianin puolustus
Pienet kansakunnat, saalistajat ja asevelvollisuuden arvo:
”Sveitsillä ei ole armeijaa, se on armeija.”
Prinssi Klemens Metternich
Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, Suomen merkittävä suorituskyky Talvisota osoittaa asevelvollisuuden jatkuvan arvon pienille, vähän asutuille maille, joita sotilasliittorakenteet eivät suojaa. Suomen kansan villi vastarinta tai ”sisu” (suomenkielinen termi, joka voidaan löyhästi kääntää karkeaksi) tuo mieleen vietnamilaisten toimet ” dan qan ”(kansalaissotilaat) Kiinan ja Vietnamin sodan aikana vuonna 1979. Vietnamin kansalaissotilailla, jotka olivat saaneet pienaseiden koulutusta Vietnamin kansanarmeijan (PAVN) säännöllisiltä yksiköiltä, oli tärkeä rooli Kiinan etenemisen viivästyttämisessä, häiritsemällä sen asemaa. viestinnän linjat ja näyttää vertaansa vailla olevan viidakon sodankäynnin.
Aivan kuten Ison-Britannian kuuluisa ”jäykkä ylähuuli” Blitzin aikana, suomalaisten talvisodan aikana esittelemä ”sisu” on nyt sisäkkäin pohjoismaisen kansanmytoksen ytimessä. Suomalaisten puolustussuunnittelijoiden – kuten heidän kollegoidensa kaltaisissa maissa kuten Singapore ja Israel – asevelvollisuutta pidetään välttämättömänä sekä maansa sotilaallisen voiman että kansallisen yhtenäisyyden (sisu) säilyttämiseksi suurempien mahdollisten vastustajien edessä. Toisin kuin useimmat Länsi-Euroopan kansat, jotka siirtyivät alueellisesta puolustuksesta kylmän sodan lopussa, Suomi vaatii edelleen kansalaistensa asepalvelusta. Varusmiehet otetaan paitsi säännölliseen armeijaan myös rajavartiolaitokseen, joka kuuluu sisäasiainministeriön alaisuuteen. Molemmissa tapauksissa raaka rekrytoiduille tarjotaan nopeasti laajamittaista selviytymis- ja talvisodankoulutusta, jonka tarkoituksena on antaa heille mahdollisuus toimia tarvittaessa syvällä erämaassa. Tietyt yksiköt, kuten erikoisrajajagerit, on suunniteltu taistelemaan vihollisen viivan takana laajamittaisen maahyökkäyksen sattuessa. Ei ole apua, mutta ihmettelen, miksi Taiwanin kaltainen maa, joka epäilemättä kohtaa paljon vakavamman tavanomaisen uhan, päätti mennä niin eri tavalla ja luopua asevelvollisuudesta. Tällaisen eleen poliittisen tarkoituksenmukaisuuden lisäksi (asevelvollisuus on aina ollut erittäin epäsuosittua) ei näytä olevan selkeää strategista perustetta tälle seismiselle muutokselle saarivaltioiden puolustusasennossa. Lisäksi näyttää siltä, että se on jo osoittautunut tuhoisaksi kalliiksi.
Näinä hiipivän revisionismin ja kasvavan epävarmuuden aikoina on ehkä aika enemmän meistä – sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla – etsimään inspiraatiota kohti kovaa pikku Suomea epäsymmetrisen tasapainotuksen asioissa.