Eläinten elämä

Merenelävät

Etelämantereen vesien runsas zooplankton ruokkii runsaasti kasviplanktonia ja muodostaa puolestaan valaiden, hylkeiden, kalojen, kalmarien ja merilintujen perusruokavalion. Etelämantereen vedet ovat parantuneiden ravinteidensa vuoksi yli seitsemän kertaa tuottavampia kuin subantarktiset vedet. Tärkein organismi ylemmässä ravintoketjussa on pieni, katkarapuinen krilli, Euphausia superba, joka on kypsynyt vain tuuman tai kaksi. Mutta tapana kokoontua suurissa, tiheissä kouluissa heillä olisi vain vähän ruoka-arvoa suurille valaille ja hylkeille. Niiden tiheydet ovat kuitenkin suuret, ja valas, jossa on sisäänrakennetut baleeni- ja karvaisten kuitujen verkot, voi rasittaa tonnin tai enemmän aterioita muutamassa minuutissa. Etelämantereen vesillä vietetyn kolmen tai neljän kuukauden aikana pelkästään baleenivalaiden populaatio saattoi kuluttaa arviolta 150 miljoonaa lyhyttä tonnia (noin 136 miljoonaa tonnia) krilliä. Rannikkovyöhykkeen merenpohjassa oleviin eläimiin kuuluvat istumattomat vesieläimet (ks. Myös cnidarian), korallit, sienet ja alkueläimet, samoin kuin ravinnossa käytettävät pyöreät pyknogonidit ja isopodit, annelid-mato polychaeta, echinoidit, meritähdet (meritähdet) ja erilaisia äyriäisiä ja nilviäisiä. Talvi ja ankkurijää pitävät kuitenkin sublitoraalivyöhykkeen (meriympäristön pysyvästi vedenalainen alue) suhteellisen karuina noin 15,2 metrin syvyydessä.

Lähes 30000 nykyaikaisen kalalajin joukosta Etelämantereen lähentymisen eteläpuolella olevista meristä tunnetaan enintään noin 100. Lähes kolme neljäsosaa noin 90 merenpohjan lajista kuuluu superperheeseen Notothenioidea, Antarktiksen ahveniin. Merenpohjassa on myös Zoarcidae eli ankeriaat; Liparidae eli meren etana; Macrouridae eli rotan pyrstökalat; ja Gadidae eli turskan kalat. Etelämantereen vyöhykkeellä on harvinaisia luustamattomia tyyppejä. Antarktisen lähentymisen eteläpuolella tunnetaan monia syvänmeren kalalajeja, mutta vain kolme, barrakuda- ja kaksi lyhtykalaa, näyttävät rajoittuvan tähän vyöhykkeeseen. Etelämantereen kalat ovat hyvin sopeutuneet kylmiin vesiin; pohjakalat ovat erittäin endeemisiä, 90 prosenttia lajeista ei löydy missään muualla. Tämä tukee muita biologisia ja geologisia todisteita siitä, että Etelämanner on ollut eristetty pitkään aikaan.

Etelämantereen alkuperäiset nisäkkäät ovat kaikki merellisiä ja sisältävät hylkeitä (pyöriäisiä), pyöriäisiä, delfiinejä ja valaita. Vain yksi otariidi eli turkis hylkii, kasvaa Etelämantereen lähentymisestä etelään; neljä fosidilajia eli todellisia hylkeitä – perinnöllinen Weddell-sinetti, kaikkialla oleva rapu-hylke, yksinäinen ja aggressiivisesti lihansyöjä-leopardihylje ja harvoin nähty Ross-sinetti – lisääntyvät melkein yksinomaan Etelämantereen alueella, ja toinen, eteläinen norsun hylke, lisääntyy lähellä konvergenssia Etelä-Georgian, Kerguelenin ja Macquarien saarilla. Merileijona, otariidi, on runsas Falklandin saarilla, mutta luultavasti koskaan ei pääse kylmiin Etelämantereen vesiin. Turkis sinetti ja norsun sinetti ovat nyt uusiutumassa melkein sukupuuttoon. Weddell-tiivisteiden uskotaan olevan noin 1 000 000, rapunlämmittimen noin 8 000 000 ja Ross-tiivisteiden 50 000 – 220 000. Weddell-hylkeet ovat ainutlaatuisia siitä, että ne pystyvät selviytymään nopean jään alla jopa talvella pitämällä avoimia hengitysreikiä hampaillaan. Leoparditiiviste, joka on aseistettu voimakkailla leukoilla ja valtavilla koirilla, on yksi harvoista aikuisten pingviinien saalistajista. Useita muumioituneita hylkeenruhoja, pääasiassa rapuja, on löydetty lähes 48,2 km: n etäisyydellä merestä ja noin 3 000 jalan (914 metrin) korkeudessa McMurdon kuivista laaksoista. Ruuat eivät löytäneet tällaisissa sisämaavaelluksissa lopulta kuolleet, ja niiden nahkaiset ruhot säilyivät ilmaston kylmyyden ja kuivuuden vuoksi.

Valaat ja heidän valas sukulaisensa, pyöriäiset ja delfiinit vaihtelevat laajasti arktisesta alueesta Etelämantereen vedet, ja niitä esiintyy kaikissa valtamerissä ja merissä. Useat lajit vaihtelevat Etelämantereen lähentymiseen, mutta eivät yleensä poikkeavat toisistaan, joten niitä pidetään vain perifeerisinä Etelämantereen tyyppeinä. Kala- ja kalmaria syövät hammastetut valaat tai odontoseetit ovat muutamia perifeerisiä Etelämantereen pyöriäisiä ja delfiinejä sekä koevalas. Antarktiksen vesille tyypillisempiä ovat tappajavalas, kašalotti ja harvinaiset pullonokkaiset tai nokkaiset valaat.Antarktiksen vesillä asuu myös seitsemän baleenin tai valaanluiden valaslajia, jotka elävät runsaalla krillillä; Näitä ovat etelävalas, ryhävalas ja neljä erilaista rorqualia – sinivalas, finvalas, seivalas ja vähemmän rorqual tai minkki. Kääpiövalas on endeemistä Etelämantereen ja sen alapuolisten vesien kanssa. Miekkavalas, yksi älykkäimmistä merieläimistä, metsästää pakkauksissa ja ruokkii suurempia eläimiä, kuten kaloja, pingviinejä ja muita vesilintuja, hylkeitä, delfiinejä ja muita valaita. Nimestään huolimatta Antarktiksen lähellä ei ole todennettu todisteita ihmisiin kohdistuneista hyökkäyksistä. Aikaisempi liiallinen teurastus on tuhonnut rajusti suurten valaiden, erityisesti jättiläisten sinivalaiden, kannat. Lähes sukupuuttoon sinivalaat on suojattu kansainvälisellä sopimuksella.

Muukalaiset nisäkkäät, jotka asuvat puolipysyvästi Etelämantereen ja subantarktisen alueen alueilla Siihen kuuluvat lampaat, kanit, koirat, kissat, rotat, hiiret ja ihmiset. Vaikutukset paikallisiin ekosysteemeihin ovat suuret aseman alueiden saastumisesta ihmisen jätteistä eroosioon lampaiden ylikuormituksesta sekä koirien ja kissojen lintupopulaatioiden tuhoamiseen sekä ihmisten valas- ja turkislajien kantoihin Silti Etelämantere on edelleen ylivoimaisesti vähiten saastunut maa maan päällä. Etelämantereen sopimuksen mukaan se on nimetty erityiseksi suojelualueeksi, ja monet entiset ihmisen toimet on kielletty pyrittäessä säilyttämään ainutlaatuisen ympäristön luonnollinen ekologinen järjestelmä.